Sustainable travel Finland -polkuni
Blogiteksti 31.5.2020
Olen onnellinen, olen saanut toteuttaa itseäni omalla vastuullisella ja kestävällä tavallani viimeisten muutamien vuosikymmenien ajan. Juuri nyt, toukokuun lopulla olen muokannut, kylvänyt, istuttanut ja jopa perannut nurmikkoa. Osan voikukan nupuista olen keittänyt ja paistanut salaatin joukkoon, mutta valitettavasti osan kasveista olen kuokkinut irti. Vuodeksi eteenpäin tiedän nauttivani luomusti kasvattamiani vihanneksia, juureksia, yrttejä, …
Näin ei aina ole ollut, varsinkaan silloin, kun asuin Helsingissä kerrostalossa. Poikkeuksena on kuitenkin ollut lapsuuteni ja nuoruuteni. Jo pikkulikkana maatilalla eläessäni keräilin luonnosta kaikkea, mitä ihmisiltä sinne oli pudonnut ja joita jaksoin kantaa: muovia, ruuveja, purkkeja, … Ilahdutin äitiäni viemällä löytöni hänelle. Mahtoi hän olla iloinen! Kasvimaata harventaessani minun oli todella vaikea repiä irti juurineen kauniita ns. rikkaruohoja, terveistä liiallisista taimista puhumattakaan. Vielä nykyäänkin taimien nyhtääminen irti on haastavaa. Siksi usein keräänkin harventaessani mm. ylimääräiset porkkanan ja punajuuren taimet, pesen ne ja laitan kasvispiirakan täytteeseen.
Teininä minut shokeerasi paikkakunnalla alkaneet viljapeltojen rikkaruohojen myrkyttämiset. Tämä on jättänyt minuun pysyvän jäljen. En pysty käyttämään sen enempää kasvi- kuin hyönteismyrkkyjäkään. Kun keväisin näen oraspellolla traktorin jäljet, minun tulee paha olla. Totta, iloinen asia, koska näin saadaan. rikkaruohojen siemenistä vapaampaa viljaa ja runsaampi sato. Mutta miten käy hyönteisille?
Opiskeluaikana ymmärsin tietoisesti ensi kertaa huoleni luonnon tilasta. En kuitenkaan osannut tehdä luonnon eteen mitään ratkaisevaa. Tuohon aikaan ei ollut nettiä, eikä Googlea! Eikä ystäväpiirissäni ollut asiasta kiinnostuneita kavereita, saatikka jakamassa huoltani.
Huoleni vain kasvoi. Valmistuin matikan ja fyssan maikaksi, ja minulla alkoi olla taloudellisia resursseja. Niinpä 80-luvun puolenvälin tienoilla päätin ryhtyä tekoihin. Asuin Helsingissä ja kerran talotoimikunnan kokouksessa tein innokkaasti ehdotuksen, että taloyhtiö hankkisi suuren kompostorin, jonne kukin veisi biojätteensä ja tekisimme oman mullan pihakukillemme. Hetkessä intoni laantui, kun minut naurettiin ja buuattiin ulos kokouksesta. Laitoin kannen vakkani päälle, mutta päätin, että jossain vaiheessa minulla tulee olemaan punainen tupa ja perunamaa.
Vuonna 1991 törmäsin tulevaan siippaani ja jo vuonna 1995 unelmani punaisesta tuvasta toteutui ostaessamme Keski-Suomesta ränsistyneen tilan, Piililän tilan. Tilalla oli ulkohuussi navetan kupeessa ja päätimme ensi töiksemme laittaa päärakennukseen sisävessan. ”Meille tulee kuvakäymä”, sanoin tomerasti miehelle. Hetken kakisteltuaan ja nieltyään ajatuksen mieheni myöntyi ehdotukseeni. Vihdoin pääsin kenenkään estämättä toteuttamaan synnynnäistä vastuullisuuttani. En tiedä, mistä sen olen perinyt, mutta jonkinmoinen hulluuden laji sekin taitaa olla.
Kuivakäymälästä vuonna 1996 alkoi yrityksemme, Nukulan, vastuullisuus ja kestävyys, aluksi kotikutoisena, ja nyttemmin liitettävissä kestävyyden teorioihin käsitteistöineen.
Ryhdyimme rakentamaan yritystämme upean luontomme, historiallisten rakennusten ja arvokkaan maalaismiljöön ehdoilla. Alkutaipaleelta emme selviytyneet ilman ristiriitoja. Minä vaadin kaiken vähänkin käyttökelpoisen puretun materiaalin uudelleen käyttöä, kun taas mieheni arvosti enemmän uusien materiaalien hankkimista. Vähitellen halumme hitsautuivat yhteen ja päädyimme vanhan uudelleen käyttöön. Kaiken kaikkiaan minusta taisi tulla yrityksen kestävyyspomo, jonka tahtoon mieheni on ajan saatossa taipunut.
Yhteistä polkuamme on siivittänyt erityisesti kaiken elävän – ja monen silmin myös elottoman – kunnioittaminen. Luonto pienimmästä ötökästä ja kiven sirpaleesta aina maapalloon ja laajaan universumiin asti on jatkuvan kunnioituksemme kohteena. Emme niinkään ole ajatelleet vaikuttavamme mm. ilmastonmuutoksen hillitsemiseen, kiertotalouteen tai biodiversiteetin edistämiseen. Toimintamme on ”sivutuotteenaan” saanut aikaan tekoja näiden suurten kysymysten ratkaisuiksi.
Lähes 10 vuotta sitten suojelimme 15 % metsäalastamme METSO-suojeluohjelmalla, minkä seurauksena luontomme monimuotoisuus vahvistuu vuosi vuodelta. Tätä prosessia vauhdittaa, kun metsälain muutos vuonna 2017 salli siirtymisemme tehometsänhoidosta jatkuvan kasvatuksen menetelmään. Romahdutimme kerralla hiilijalanjälkemme siirtyessämme pellettilämmityksestä maalämpöön. Nykyisin toimintamme onkin hiilineutraalia. Kaikissa tiloissamme, myös yksityisessä huoneistossamme, olevat kuivakäymälämme säästävät vettä ja ennen kaikkea tuottavat muun biojätteen ohella tarvittavaa lannoitetta viljelyksillemme. Jo Helsingissä asuessani lajittelin jätteet, vaikka tiesin, että ne oli valitettavasti kuitenkin vietävä pääsääntöisesti yhteen ja samaan suureen jätesäiliöön.
Ei ole helppoa olla edelläkävijä missään asiassa. Se on jossain määrin taistelua, ivailun ja halveksunnan kohteeksi joutumista sekä ennen kaikkea pään iskemistä seinään. Juuri nyt olen kuitenkin todella mielissäni ja supertyytyväinen. Huikea, paikoitellen tosi kivinen polku on kannattanut kulkea. Ilolla jatkan kestävää polkuani ja kutsun myös sinut mukaan.
